Unta nää! – Kokemuksia utopiakonsultoinnista

Muistatteko sanonnan: ”Älä unta nää”? Muistan, että sanontaa viljeltiin teiniaikojeni maailmassa lannistamislauseena. Utopiakonsultaatio jota harjoitimme seminaarissa Maria Santavuoren johdolla on tuon lauseen vastakohta – eikä pelkkä kehotus vaan myös konkreettinen opastus unelmointiin ja omien tarpeiden äärelle.

Utopiakonsultaation harjoitus alkoi kysymyksellä: Mitä tarvitset tänään, juuri nyt? Olin toivonut pääseväni ennen töitä uimaan, mutta rikkonaiset yöunet olivat pilanneet haaveeni. Mieleni hakeutui toivomaan veden kosketusta, auringon kosketusta ja ihmisen kosketusta. Tarvitsin kosketusta, joka saisi minut rauhoittumaaan ja rentoutumaan, irtautumaan tunteesta että en riitä, että aika ei riitä, että kehoni ei riitä työden suorittamiseen. Samalla hävetti tämä oma tarve: mitä tekemistä sillä oli seminaarimme kanssa, jonka otsikkona oli ”Harjoituksia poliittisessa mielikuvituksessa”? Mitä annettavaa toiveellani vedessä lillumisesta oli kenenkään muun maailmassa? Oliko rentoutumiseen ja lineaarisen ajan katoamisen haaveesta hyötyä toisille ihmisille, olennoille tai yhteiskunnalle? Palasin kuitenkin kiltisti tehtävänantoon, kuvittelin kylpyläympäristöä, jossa halusin olla, monia erilaisia kylpylöitä. Osassa mielikuvista olin yksin, osassa toisten seurassa kylpytakissa lekottelemassa ja keskustelemassa älykkäästi ja absurdisti, niin että aika unohtui. Muistin keskiaikaisen hammamin jossa kerran Ankarassa vierailin, jonka kupolikaton tähdenmuotoisista ikkuna-aukoista kajasti iltataivas, ja jonka selänpesijänaiset puhkesivat kaksiääniseen lauluun. Haaveilin uimisesta sumussa, kaikessa rauhassa. Sitä minä tarvitsin. Siitä haaveillessa hartiat laskeutuivat, tuntui kuin pää olisi lakannut kurottumasta eteenpäin, joku surina korvissa vaimeni. Näin toiset ihmiset selvemmin, jaksoin kuunnella heitä ja heidän haaveitaan, uteliaana.

Lounastauolla keskustelimme siitä miten tarpeet toisinaan nähdään yhteiskunnassamme negatiivisessa valossa. Keskusteluissa opiskelijoiden kanssa oli tullut esiin, että loputon suorittamisen eetos painoi ja puristi monen muunkin kuin minun hermojani. Ehkä yksityinen, intiimi haaveeni ajan pysähtymisestä ja paikasta jossa saisi hengittää sekä keskustella rennosti ilman tulospaineita olikin yhteinen. Ehkä jotain tuollaista tarvitsi moni muukin. Ehkä henkilökohtaisessa haaveessa uinui poliittisen siemen.

Onko utopian siis mahdollista tarkoittaa yksityistä ja yhteistä yhtäaikaa tai ainakin limittäin ja rinnakkain, ilman että utopian yhteiskunnallinen merkitys laimenee? Voisimmeko ottaa itsemme ja toistemme välittömät ruumiilliset tarpeet ja intiimit haaveet vakavasti, pysähtyä niiden äärelle? Mitä muuttuisi jos tekisimme niin? Entä jos hoiva tulisikin aina ensin, ja talous mukautuisi sen merkityksiin ja käytäntöihin, eikä päinvastoin?

Seuraavana aamuna onnistuin heräämään aikaisin. Kävelin Samppalinnaan, joka oli syksyn viimeisiä päiviä avoinna. Pukuhuoneessa minua lähestyi yksi iäkkäistä naisista, ja pyysi allekirjoitustani listaan, jossa toivottiin maauimalan auki pitämistä pidemmälle syksyyn. Allekirjoitin vetoomuksen ilahtuneena. Altaalle ehtiessäni vesi höyrysi ja uimalaa ympäröivät puut verhoituivat hienoiseen sumuun. Sukelsin suoraan unelmaani.

Salome Tuomaala-Özdemir