Kansalaisaktivismi herättää tasa-arvopoliittisen mielikuvituksen

Mitkä ovat merkittävimpiä tasa-arvopoliittisia tekoja 2000-luvulla? Itse luen niiden joukkoon ainakin vuonna 2017 voimaan astuneen tasa-arvoisen avioliittolain, joka mahdollisti avioliiton solmimisen samaa sukupuolta olevien kesken. Itse lain lisäksi merkittävää oli lain hyväksymistä edeltänyt laaja kansanliike, joka haastoi vallitsevan käsityksen avioliitosta.

Tasa-arvoisen avioliiton lisäksi minua on sykähdyttänyt vuonna 2019 voimaan astunut äitiyslaki, joka mahdollistaa naisparin molempien osapuolten juridisen suhteen vahvistamisen lapseen ilman perheen sisäistä adoptiota.

Vai olisivatko merkittävimmät tasa-arvopoliittiset teot vasta valmisteilla? Raiskauslain muuttaminen niin, että raiskaus määritellään suostumuksen puutteen kautta? Translain uudistaminen ihmisoikeuksia ja itsemääräämisoikeutta kunnioittavaksi?

Edellä mainittuja tasa-arvotekoja, menneitä ja tulevia, yhdistää se, että yksikään niistä ei ole edennyt valtiollisen tasa-arvopolitiikan aloitteesta, vaan ne ovat tulleet politiikan agendalle kansalaisaloitteiden kautta. Usein ne ovat levinneet kansanliikkeiksi. Pitkään valmisteltu translain uudistus tosin on myös nykyisen hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa, mutta niin vesitetyssä muodossa, että oikeudenmukaisemman translain puolesta tehtiin kansalaisaloite nimellä Oikeus olla.

Vaikka kaikki edellä mainituista uudistuksista ovat olleet valtiollisen tasa-arvopolitiikan agendalla, ne eivät ole edenneet. Suomen monipuoluehallituksissa tasa-arvokysymyksiä on ollut vaikea edistää konservatiivipuolueiden vastustuksen vuoksi. Liberaalipuolueiden halu edistää tasa-arvokysymyksiä ei ole koskaan ollut niin kiihkeä kuin konservatiivipuolueiden halu vastustaa niitä, minkä vuoksi tasa-arvouudistukset on uhrattu hallitusohjelmia ja hallitusten tasa-arvo-ohjelmia tehtäessä.

Toki tasa-arvopolitiikassa tehdään asioita kaiken aikaa. Kehitys vain on kovin hidasta, ja radikaalit uudistukset vähäisiä. Esimerkiksi palkkatasa-arvoa edistetään vuodesta toiseen keinoin, jotka ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Yhä uudelleen uudistusyritykset palaavat keskusteluun, onko palkkaepätasa-arvoa olemassa. Perhevapaauudistus on ollut tasa-arvopolitiikan agendalla kautta 2000-luvun, mutta uudistukset ovat olleet lähinnä pieniä korjauksia nykyjärjestelmään.

Feministisessä politiikantutkimuksessa puhutaan tasa-arvopolitiikan byrokratisoitumisesta. Sillä tarkoitetaan tasa-arvopolitiikan painopisteen siirtymistä erityisistä tasa-arvoaloitteista sukupuoli- ja tasa-arvonäkökulmien sisällyttämiseen hallinnon käytäntöihin ja olemassa oleviin politiikkatoimiin. Samalla monimutkaiset ja rakenteelliset sukupuolittuneen vallan kysymykset pelkistyvät laskettaviksi ja käytännöllisiksi hallinnoinnin kysymyksiksi.

Tasa-arvonäkökulmien sisällyttäminen niihin prosesseihin, joissa yhteiskunnallisista asioista päätetään, on tärkeää. Samanaikaisesti on selvää, että yhteiskunnan valtarakenteiden haastaminen vaatii myös poliittisen mielikuvituksen rajoja koettelevaa kansalaisaktivismia.

Teppo Eskelinen kirjoittaa kirjassaan Demokratia utopiana ja sen vastavoimat: ”Utopioiden kuvittelu on nimenomaan demokratian menetelmä. Ilman vallitsevan järjestelmän vastakuvia ja haaveita paremmasta tulevaisuudesta demokratia luhistuu hallinnoinniksi.” Elävä demokratia edellyttää siis tavoitteita, jotka voivat yhtenä hetkenä näyttää utopioilta, mutta toisena hetkenä olla totta.

Hanna Ylöstalo