Kuvittelun tuliaisia Kulttuurintutkimuksen päiviltä

Salome Tuomaala-Özdemir ja Suvi Salmenniemi olivat joulukuussa Kulttuurintutkimuksen päivillä Joensuussa vetämässä Mielikuvitus, kuvitelmat ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet- työryhmää.

Ymmärränkö mitä työryhmämme esityksissä parhaillaan puhutaan? Ymmärränkö kehystä, johon juuri tämä tutkimuskysymys kiinnittyy? Olemmeko samalla sivulla? Näkökulmia tulevaisuuden tutkimukseen on niin paljon. Kaikkea mitä etänä puhutaan, en edes kuule, englanninkielisistä käsitteistä en saa selvää. Tunnen aivojeni poksahtelevan, kun pitkän konferenssipäivän päätteeksi yritän kuunnella Zoomissa englanninkielistä työpaperia, tehdä muistiinpanoja, ja havainnoida puheenjohtajan roolissa huoneessa olevien ihmisten havainnointikykyä, ja pitää huolta siitä, että hekin kuulisivat, ymmärtäisivät ja pysyisivät mukana. Sitten takareidet puutuvat, niska jumittuu ja aivot tilttaavat, menen selviytymismoodiin. Lopun ajan koitan roikkua mukana, ja sitten vain siirtyä kohti hanaa, josta vesipullon voi täyttää, vessaa, maskin poistamista, illallista.

Onneksi päivän viimeinen ohjelma, paneelikeskustelu akateemisen työn ilosta, alkaa filosofi Ilmari Kortelaisen johdattamalla tassuttelulla ympäri auditoriota. No niin, muistan. Keho ja aivot, tosiaan, ovat yhteydessä. Olisiko tulevaisuus jo tässä, mahdollisuudessa huolehtia kehosta ja sen tarpeista, kaikesta mikä tukee ajattelua ja mahdollistaa sen. Pysähtymisessä, itsen hoivaavassa huomioimisessa, ystävällisissä eleissä välillämme, sekä siinä että pyrin muotoilemaan selkeästi ajatukseni tutkimuksesta kertoessani.

Iltamenoista kieltäytymisen ja kohtuullisen hyvin nukutun yön jälkeen koittavat seuraava konferenssipäivä ja uudet sessiot Mielikuvitus, kuvitelmat ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet – työryhmän kanssa. Ensimmäisen päivän aivojeni sietokykyä poksautteleva skaala alkaa asettua mittasuhteisiin, alan saada selvää paitsi nuorten aikuisten digipuhelimen käytön tendensseistä, ja kuvittelusta kansalaisten kriittisenä taitona, myös siitä, miksi juuri näin moninaisia lähestymistapoja keräävän työryhmän järjestämisessä on järkeä. Viestinnässä, talouden tutkimuksessa, sosiaalitieteissä ja teknologian innovaatioissa on kaikissa ituja yhteiseen tulevaisuuteemme, ja niin vaikeaa kuin se onkin, haluan yrittää päästä yhteiselle kartalle. Haluan ymmärtää paremmin ihmisten päätöksenteon nykyhetkeä ja tulevaisuutta, draaman käyttöä tulevaisuuden muotoilussa, kuluttajien odotuksia, algoritmien muokkauksen merkitystä nettiaktivistien vastarinnassa, ja aistien käyttöä Neuvostoliiton jälkeisten sukupolvien menneen ja tulevan kokemisen tutkimisessa.

Ensimmäinen askel kohti ymmärtämistä on olla paikalla muutenkin kuin selviytymisasetuksella, kehon nostaminen ylös tuolista, tuosta länsimaisesta historiallisesta käytännöstä, joka painaa ikävän raidan takareiteen ja puuduttaa jalat. Toinen askel on sietää hybridistä kommunikointia, jossa elämme, ja oppia parantamaan sitä, siinä määrin, kun maskin tuottamalta hapen puutteelta jaksamme. Kolmas askel on palata tutkimuksen ihanaan, ja iloa tuottavaan ytimeen. Minulle se tarkoittaa yksinkertaisten kysymysten kysymystä kanssatutkijoilta yhä uudestaan: millaiseen tutkimuskehykseen sinun kysymyksesi kiinnittyvät, mitä tarkalleen ottaen haluat tietää, mikä tässä on sinulle kaikista kiinnostavinta tutkimuksellisesti ja yhteiskunnallisesti. Haluan varmistaa, että löydämme tutkimuksessa yhteisen ääreen. Se edellyttää, että en oleta, että jo tiedän mistä sinä puhut, kun puhut tulevaisuudesta, osallisuudesta, dialogista tai teknologioista.

Ei se ole helppoa, eikä sen tarvitse ollakaan. Työryhmämme ensimmäisen paperin otsikossa puhuttiin liejun arvokkuudesta, siitä että tulevaisuuden kuvittelussa on uskallettava työntää kädet erilaisiin materiaaleihin – niin metaforisesti kuin käytännössäkin – jotta voimme kuvitella etenemistä kaikille yhteisiin hyviin tulevaisuuksiin väistämättömien materiaalisten reunaehtojen keskellä.

Konferenssi päättyy Susanna Paasosen riemastuttavaan yleisesitelmään tukalasta nautinnosta ja sopimattomasta ilosta. Esitelmä virittää aivot ja kehon jälleen ihan uusille taajuuksille. Se laittaa liikkeelle uuden oppimisen iloa, virittää analyyttistä uteliaisuutta, synnyttää naurunpyrskähdyksiä ja kutsuu pohtimaan monitulkintaisuutta – sitä, miten asiat voivat olla samaan aikaan ihania ja kamalia, nautinnollisia ja tuhoavia. Esitelmä muistuttaa yksinkertaistusten vaarasta, joka aktivoituu helposti etenkin silloin kun olemme tekemisissä yhteiskunnallisen ja kulttuurisen hierarkian alimpien ja usein halveksittujen rekistereiden kanssa. Monitulkintaisuus on näin myös tärkeä eettinen ele. Esitelmä muistuttaa leikin radikaalista potentiaalista – huvittelu ja kuvittelu kulkevat käsi kädessä.

Salome Tuomaala-Özdemir ja Suvi Samenniemi

Kuvassa Salome Reetta Gröhn-Soinisen teoksen GO GO GO kanssa, kuvaaja Saara Hyvärinen