Tulevaisuuden arkeologiaa

Poliman taiteilija-tutkija Pilvi Porkola oli mukana tekemässä Aikamatkaajat – Tulevaisuuden arkeologiaa -esitystä helmikuussa Viirus-teatterissa Helsingissä.

Kriittisinä aikoina meillä on houkutus kiinnittyä ongelmiin ja ongelmakeskeisyyteen, jotta voisimme taata ajatuksen turvallisesta tulevaisuudesta, kirjoittaa teoreetikko Donna Haraway kirjassaan Staying with the Trouble Making Kin in the Chthulucene. Sen sijaan että petaisimme turvallisuutta ja lukittuisimme ajatuksemme siihen, meidän tulisi kuitenkin oppia elämään hankausten kanssa, Haraway ehdottaa. Tulevaisuusajattelun kannalta merkittävintä onkin ehkä se, että osaamme olla läsnä nykyhetkessä.

Aikamatkaajat – Tulevaisuuden arkeologiaa esityksen lähtökohtana oli ajatusleikki: millaisia materiaalisia jäänteitä tulevaisuuden arkeologit tulevat ajastamme löytämään? Miten he tulkitsevat ja/tai väärintulkitsevat niitä? Voiko vierasta aikakautta koskaan ymmärtää?

On ennustettu, että tulevaisuudessa muovi, betoni ja alumiini ovat materiaaleja, jotka tulevat säilymään ja joiden perusteella aikakauttamme tullaan tulkitsemaan. Aikamme digitalisoituminen asettaa puolestaan haasteen: kun tieto on yhä enemmän koodattua, ei ole varmaa, säilyvätkö sen tulkintaan liittyvät laitteet. Voi myös olla, että nykyajan ihminen, joka on kovin itseään ja omaa kaikkivoipaisuuttaan täynnä osoittautuu tulevaisuudessa unissa kulkijaksi, kuten filosofi Teren Vaden on kirjoittanut.  Aikakauttamme ei ehkä määritelläkään antroposeeniksi tai kapitaloseeniksi vaan hypnoseeniksi. Muun muassa näitä ajatuksia pohdin esitystä tehdessä.

Esityksessä työryhmämme (Markus Heino, Tomi Humalisto ja minä) päätti keskittyä materiaaleihin ja materiaaliseen näkökulmaan.  Näyttämöllä oli kasassa erilaisia esineitä: muovisia eläinhahmoja, kenkiä, metallisia pikkuautoja, joulukoristeita ja suurmiesten pienikokoisia alabasteripäitä. Työryhmän jäsenet tarkastelivat esineitä: Yksi pakkasi niitä vakuumikoneen avulla ja koosti muovitetuista esineistä installaationomaista arkistoa, toinen nosti esineen kerrallaan valoon katsoakseen tarkemmin ja kolmas kokeili, millaista äänimaailmaa ne tuottavat. Esineitä aseteltiin eräänlaiseen aikajanaan ja kasasta kaiken keskeltä löytyi ihmisen luuranko. Varsinaista tarinaa esityksessä ei ollut, ennemminkin erilaisia tunnelmia, jotka kutsuivat katsojaa kuvittelemaan, mitä meistä jää – ja minkä pohjalta tulevaisuuden arkistoja luodaan.

Esitystä tehdessä minulle konkretisoitui jälleen kerran, miten vaikeaa tulevaisuuden kuvitteleminen on. Osittain se johtuu Harawayn mainitsemasta takertumisesta ongelmakeskeisyyteen, ja jopa toivottomuuteen, tai jonkinlaisesta tämän ajan vaateesta ratkaista ongelmat. Osittain se johtuu siitä, näin uskon, että harjoitusta tulevaisuuden kuvittelemiseksi on verrattain vähän. Toki sekä science fictionin piirissä kirjallisuudessa, ja muussa populaarikulttuurissa, on tehty paljon tulevaisuutta käsitteleviä teoksia, mutta usein ne ovat joko dystooppisia tai nykyistä yhteiskuntajärjestystämme ja aikakauttamme parodioivia. Yllättävän monet science fiction teokset kantavat mukanaan jotain dystooppista. Ehkä se on pelkoa, tai vain ajankuluun ja sen hahmottomisen vaikeuteen liittyvää alakuloa. Esityksessä ajatuksena oli näkökulma tulevaisuudesta tähän päivään ja sekin osoittautui haastavaksi: mikä on se narratiivi, mistä käsin tätä aikaa katsotaan? Populaarissa tulevaisuuskeskustelussa vallalla on myös tietynlainen moraalinen eetos, joka sekin voi luoda paineita ”kuvitella oikein”.

Pyrimme rakentamaan esityksen niin, että se ei tarjoa yhtä mahdollista lukutapaa, vaan keskittyy erilaisiin tunnelmiin ja visuaalisiin elementteihin, arkistointiin ja lajitteluun tekona,  ja huomion kiinnittämiseen materiaaleihin. Taustalla ei ehkä lopulta ollut meidän asettamamme väite tästä aikakaudesta vaan ennemminkin kysymyksiä: voiko vierasta aikaa koskaan ymmärtää? Voiko ymmärtää sitä, mistä ihmiset haaveilivat, mikä oli tärkeää? Mitä ihmiset tavoittelivat, ja oliko se, mihin he päätyivät ja mitä heidän teoistaan seurasi se, mitä he toivoivat – vai oliko se vahinko?

Pilvi Porkola

Aikamatkaajat – Tulevaisuuden arkeologiaa. Työryhmä: Markus Heino, Tomi Humalisto ja Pilvi Porkola. Suunnitellut esitykset Viirus-teatterissa 8.2.-13.2.2022 peruuntuivat pandemian vuoksi.

Kuvat: Aikamatkaajat 2022

Donna Haraway. 2016. Staying with the Trouble. Making Kin in the Chthulucene. Durham and London: Duke University Press.

Tere Vaden. 2017. ”Antroposeenin ihminen kulkee unessa”  Peruste Yhteiskunnallinen verkkolehti https://perustelehti.fi/antroposeenin-ihminen-kulkee-unessa/ 28.2.2022