Poliittisen mielikuvituksen uusi tuleminen

Hanna Ylöstalo, Salome Tuomaala-Özdemir, Pilvi Porkola ja Suvi Salmenniemi kirjoittivat Teppo Eskelisen toimittamasta kirjasta The Revival of Political Imagination: Utopia as Methodology. Julkaistu Sosiologia lehdessä 4/2021.

Teppo Eskelinen(toim.): The Revival of Political Imagination: Utopias as Methodology. Lontoo: Zed Books, 2020, 173 s. ISBN 978-1-78699-959-7

The Revival of Political Imagination tarttuu huoleen poliittisen mielikuvituksen ja utooppisen ajattelun hiipumisesta kylmän sodan jälkimainingeissa. Kyky kuvitella vaihtoehtoja olemassa olevalle näyttää surkastuneen, ja näkymät tulevaisuuteen näyttäytyvät ennalta tiedettyinä ja määrättyinä. Teosta virittää kysymys siitä, onko kyky kuvitella toisenlaisia yhteiskuntia pelastettavissa, ja jos on, miten? Vaikka teoksen tilannekuva on synkkä, on sen sanoma toiveikas: meillä on kyky kuvitella radikaalisti toisenlaisia maailmoja, mutta tätä kykyä on aktiivisesti koulittava ja ruokittava utooppisen ajattelun keinoin.

Teoksen kantavana ajatuksena on, että utopiat ovat tärkeitä yhteiskuntakritiikin välineitä tarjotessaan vastakuvia nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle. Teos jäljittää sitä, miten utopioita voidaan käyttää, miten ne vaikuttavat ihmisiin ja millaisia utooppisia ilmentymiä erilaisista käytännöistä ja konteksteista voidaan paikantaa. Teos väistää utopioita kohtaan usein esitetyn kritiikin niiden totalitaarisesta luonteesta määrittelemällä ne poliittisen mielikuvittelun menetelmiksi, ei yksityiskohtaisiksi toimintasuunnitelmiksi (blueprint) täydellisestä yhteiskunnasta. Siinä missä toimintasuunnitelmat ilmentävät sulkeumaa ja kontrollia, avaa utopia menetelmänä mahdollisuuden yhteiskunnan kriittiseen reflektioon. Teoksessa utopiat toimivat siis ennen kaikkea menetelminä kollektiivisen ja yhteiskuntakriittisen ajattelun ja toiminnan avaamiseen. Utooppinen ajattelu on taito, jota voi oppia ja jota tulee harjoittaa yhdessä.

Teos tarjoaa asiantuntevan johdatuksen utopioiden historiaan ja teoretisointiin, niin niiden klassiseen perintöön kuin nykykeskusteluihinkin. Utopioita myös kontekstualisoidaan tarkastelemalla niitä esimerkiksi yrittäjyydessä, capoeirassa, arkkitehtuurissa, koulutuksessa, demokratiassa, huumorissa ja kirjallisuudessa. Painotus on utopioiden teoreettisessa pohdinnassa ja jäsentelyssä, joskin joissakin luvuissa sukelletaan myös utopioiden empiiriseen tutkimukseen.

Teos jakautuu kolmeen osaan. Niistä ensimmäinen, Diagnosis, johdattaa utopiatutkimuksen käsitteellisiin ja metodologisiin lähtökohtiin. Teoksen johdantoluvussa Teppo Eskelinen, Keijo Lakkala ja Maria Laakso avaavat teoksen lähestymistapaa utopiaan. Luku on yksi kirjan helmistä esitellessään utopiaa käsitteenä, avaten ja suhteuttaen toisiinsa utopiaa koskevia teoreettisia traditioita sekä kuvatessaan utopiaa menetelmänä kriittiseen ajatteluun. Luvun viesti on rohkaiseva: inhimillinen kyky kuvitella parempia maailmoja auttaa kurottamaan niitä kohti myös käytännössä. Keijo Lakkalan kirjoittama toinen luku jatkaa ansiokkaasti johdannon teoreettista keskustelua ja kehittää eteenpäin ajatusta utopioista kriittisinä vastakuvina. Utopiat katsovat tulevaisuuteen nykyhetkestä käsin mutta etsien ja tehden säröjä olemassa olevaan todellisuuteen. Ensimmäisen osan päättää Eskelisen, Lakkalan ja Miikka Pyykkösen utopian yksityistymistä tarkasteleva luku. Kirjoittajien mukaan tämän hetken utopioissa korostuvat usein toiveet henkilökohtaisesta muutoksesta kollektiivisen muutoksen sijaan. Luku avaa reittejä kollektiivisiin utopioihin, mutta yksilöllisen ja kollektiivisen muutoksen välistä usein ristiriitaista suhdetta olisi voinut tarkastella vielä monisyisemmin.

Toisessa osiossa Case studies and utopian methodologies Inkeri Aula kirjoittaa quilombistien utopioista Brasiliassa toteutetun etnografisen tutkimuksen kautta. Hän kuvaa quilombo-kulttuurin muotoilevan toivoa käytäntönä, joka juurtuu historiaan. Luku avaa capoeiran käytäntöjä ja kutsuu pohtimaan henkisyyden ja hengellisyyden merkitystä yhteiskunnallisille utopioille: voisiko utooppista toivoa käsitellä enemmän myös uskonnollisen suuntautumisen ja yhteiskunnallisten unelmien sekoittumiskohdissa? Maria Laakson luvussa perehdytään kirjallisiin dystopioihin nyky-yhteiskunnan reflektoinnin välineinä. Dystopiatekstien suosio kertoo hänen mukaansa siitä, että teksteiltä voidaan hakea apua ja neuvoa sekä lohtua – asiat voisivat olla vielä huonomminkin. Kirjallisuus utopiatutkimuksen kohteena näyttää, miten ihmiset voidaan saada kiinnostumaan toisista todellisuuksista ja kokemuksista fiktiivisen genren kautta. Olli-Pekka Moisio ja Matti Rautiainen päättävät osion tarkastelemalla koulutuksen utooppisia mahdollisuuksia. Utopian käsittely keskittyy pedagogisen teorian lisäksi yksittäiseen kouluyhteisöön sekä siinä toimivien opettajien ajatteluun. Luvun lähestymistapa saa pohtimaan, miten opetus käytäntönä juurtuu monisäikeiseen materiaaliseen todellisuuteen, sen ruumiillisiin ja affektiivisiin kokemuksiin sekä poliittisiin päätöksiin koulutukseen suunnatuista resursseista. Jos opetusperiaatteiden ja -käytäntöjen tahdotaan juurtuvan vaikkapa luvussa esiteltyyn freireläiseen dialogi-ideaaliin, ei materiaalisia reunaehtoja voida ohittaa.

Kolmas osio, Perspectives to utopias, siirtää keskustelun fokuksen jälleen enemmän utopioiden teoreettisen jäsentämisen suuntaan. Utopioita käsitellään kolmesta näkökulmasta. Jarno Hietalahden luku tarkastelee utopian ja huumorin välistä suhdetta. Se keskustelee sekä konservatiivisesta ”naurusta utopialle” että radikaalista ”naurusta utopian kanssa” ja ehdottaa tämän jaon ylittämistä kategorialla ”nauru utopiassa”. Aleksi Lohtajan luvussa perehdytään utopioihin arkkitehtuurin näkökulmasta. Tässä käsitteellisesti tiheässä ja kiehtovassa luvussa nostetaan esiin hienosti utopioiden materiaalisuus sekä jäljitetään utopian mahdollisuuksia arkkitehtuurissa ja kaupunkisuunnittelussa. Teoksen päättää Teppo Eskelisen ajatuksia herättävä luku demokratiasta utopiana. Eskelinen esittää, että vaikka demokratia onkin ahtaalla ja toteutuu puutteellisesti, voidaan sitä silti lähestyä ”rajallisena toteutuneena utopiana”. Demokratia tarvitsee utooppista ajattelua kirittäjäkseen, jotta se ei tyhjenny radikaalilta merkityssisällöltään. Eskelinen on käsitellyt tätä tärkeää aihetta laajemmin myös teoksessaan Demokratia utopiana ja sen vastavoimat (Vastapaino 2019).

Vaikka teoksen eri osat muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden, teosta vaivaa hienoinen epätasaisuus. Utopia esimerkiksi määritellään eri luvuissa hieman eri tavoin kytkemättä sitä johdannossa esiteltyyn ja koko kirjaa kannattelevaan lähestymistapaan. Teos tarjoaa erinomaisen kartan utopioiden käsitteelliseen maastoon, mutta tästä painotuksesta johtuen se ei kaikilta osin onnistu lunastamaan johdannon virittämää odotusta konkreettisista avauksista utopioiden käytännön harjoittamiseen. Olisi ollut kiinnostava lukea enemmän siitä, miten utooppista ajattelua voi soveltaa tutkimusprosessissa nimenomaan menetelmänä, ei vain käsitteellisesti tai tutkimuksen aiheena. Mitä utopia menetelmänä voisi tarkoittaa esimerkiksi aineistonkeruun tai akateemisen kirjoittamisen kontekstissa? Millaisia tutkimuskäytäntöjä utopia metodina ehdottaa? Miten utooppista ajattelua voisi virittää ja harjoittaa?

The Revival of Political Imagination on kuitenkin kaiken kaikkiaan paitsi kiinnostava sukellus utopioiden teoreettiseen maailmaan myös inspiroiva ja rohkaiseva puheenvuoro utopioiden puolesta. Kirja tarjoaa sytykkeitä toisenlaisten maailmojen ja poliittisen vaihtoehtojen sekä niitä ruokkivien kollektiivisen toiminnan muotojen kuvitteluun ja etsimiseen. Teosta on hyvä lukea yhdessä Ruth Levitasin Utopia as Method: The Imaginary Reconstitution of Society (Palgrave 2013) -teoksen kanssa, joka myös avaa utopiaa työkaluna ja poliittisen mielikuvituksen käytäntönä.